Niin kuin jo lupailin, kerron tällä kertaa, millaista on opiskella Helsinki Design Schoolissa. Ensin hieman perustietoja opiskelusta kyseisessä koulussa. Valokuvauksen tutkinto kestää siis 10 kuukautta, ja olen nyt tutkinnon puolessa välissä. Lähiopetuspäiviä tutkinnon aikana on yhteensä 21. Päivät sijoittuvat usein perjantaille ja lauantaille, ilmeisesti sen vuoksi, että se saattaisi helpottaa töissä ja muussa koulussa käymistä. Jokaisten päivien jälkeen saamme etätehtäviä, jotka täytyy tehdä seuraaville opetuspäiville mennessä. Tehtävät voi palauttaa myös kuukauden myöhässä, mutta silloin luennoitsijat eivät arvio niitä. Jos siis opiskelussa on täysillä mukana, tehtävät kannattaa palauttaa niin, että saa arvioinnin. Ilman arviointia on vaikea tietää, mitä on tehnyt oikein ja missä kannattaisi parantaa. Myönnän, että omalla kohdallani on välillä tuntunut siltä, etten haluaisi viedä kuviani arvosteltavaksi, sillä en ole aina ollut niihin mitenkään älyttömän tyytyväinen. Melko usein myös tuntuu, että aika kuluu hirveää vauhtia eteenpäin, ja tehtävät täytyisi olla tehtynä muutaman päivän sisällä. Ryhmästämme melkein kaikki käyvät töissä, enkä todellakaan tiedä, kuinka he kerkeävät tekemään etätehtävät ajallaan. Varsinkin nyt talvella, kun ulkona on todella synkkää, ja valoa on vain neljään asti, jos siihenkään. Illalla on aivan turha haaveilla kuvaamisesta luonnonvalon kanssa. Tutkinnon aikana saa olla myös poissaoloja, mutta vain 3 kappaletta. Jos poissaoloja on liikaa, ei tutkintotodistusta saa. Tämä on mielestäni ihan kohtuullista, sillä 21 opetuspäivää on kuitenkin suht vähän, kun ajattelee, että tutkinto kestää melkein vuoden. Jos poissaoloja olisi reippaasti yli 3, jäisi paljosta paitsi, eikä tutkinnosta silloin olisi juurikaan hyötyä. Itse en ole ollut kertaakaan pois, ja pyrin siihen, että pääsisin jokaiselle kerralle. Marraskuussa poikaystäväni otti ensimmäisen tatuoinnin, ja olisin todella kovasti halunnut olla hänen mukanaan. Päätin kuitenkin mennä sen sijasta kouluun, sillä tiesin, että hän pärjää ilman minuakin, ja koulussa saan tärkeää tietoa kuvankäsittelystä, josta on minulle tulevaisuudessa paljon hyötyä ja iloa.
Nyt, kun perustiedot on kerrottu, voisin kertoa, millaista itse opiskelu on, ja mitä olen oppinut puolen vuoden aikana. Ihan ensimmäisinä päivinä havahduin siihen, että olen kuvannut kaikki nämä vuodet automaatilla. En ollut ikinä edes ajatellut asiaa, kunnes luennoitsijamme sanoi, että kaikki klikkaa nyt kameroistaan manuaaliasetuksen päälle. Silloin tajusin, että olen vasta aivan alkutekijöissä! Tuon päivän jälkeen olen aina kuvannut manuaalilla, ja itse säätänyt valotukset kohdalleen. Ensimmäisten päivien aikana huomasin myös, että ryhmässämme on todella eri tyyppisiä ihmisiä. Nuoria ja vanhempia, aloittelijoita ja ammattilaisia. Ensin vähän vierastin ryhmäämme, sillä tuntui, ettei kukaan oikeastaan ole minun tyyppiseni. Nyt muutaman kuukauden jälkeen olen kuitenkin ymmärtänyt, että sehän on todella suuri rikkaus, että kaikki ovat aivan erilaisia. En ole vielä todellakaan ammattilaistasolla, joten on kiva, että ryhmästämme suurin osa on samassa tilanteessa kuin minäkin. En tunne itseäni huonoksi, vaan tiedän, että siellä ollaan opettelemassa. On kuitenkin huppua, että ryhmässämme on myös sellaisia, jotka tekevät kyseistä juttua jo työkseen, ja haluavat vain lisää hyviä vinkkejä arvostetuilta luennoitsijoilta. On kiva käydä kysymässä neuvoa toisilta, jotka auttavat mielellään. On myös tärkeää nähdä toisten kuvia, ja saada niistä vinkkejä ja inspiraatiota omaan tekemiseen.
Toisten kuvista puheen ollen, kesäkuun alussa meidän jokaisen täytyy esitellä omat portfoliomme koko ryhmälle. Olen jännittänyt sitä aivan alusta asti, sillä en pidä ajatusta kovinkaan miellyttävänä, että joudun puhumaan omista tuotoksistani monenkymmenen ihmisen edessä. Olen miettinyt myös pääni puhki, millaisen portfolion aion rakentaa. Pari kuvaa sinne onkin jo valmiina (ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä), ja olen niistä todella ylpeä. Olen saanut myös ihania ihmisiä ja heidän lapsiaan suostumaan kuvattavakseni juuri tätä projektia varten, ja olen varma, että kuvista tulee herkkiä ja omannäköisiäni. Portfolioni täyttyy siis näillä näkymin ainakin lapsi- ja perhekuvista. Mukaan saattaa myös tulla valmistujaiskuvia. Lemmikkikuviakin olen harkinnut. Olen toisaalta todella innoissani tästä projektista, mutta toisaalta pelkään myös ajattelevani, että muiden portfoliot ovat paljon upeampia kuin omani. Yritän kuitenkin pitää sen mielessä, että jokaisella meistä on oma juttunsa, jota haluaa tehdä. Minulla on selkeästi pienet lapset, perheet ja rakkaus. Joitain puolestaan kiinnostaa maisemakuvat, rakennusten kuvaaminen tai tuotekuvaaminen.
Koulussamme on todella lahjakkaita luennoitsijoita, joilla on jo pitkä ura takana. Kolme tyyppiä, jotka ovat jääneet omaan mieleeni, ovat Aapo Huhta, Paola Suhonen sekä Otto Turunen. Aapo tekee paljon keikkoja Helsingin Sanomille, ja on ollut esimerkiksi monia kertoja kuvaamassa kriisialueilla. Hän opetti meille digikameran perusteista, josta oli luonnollisesti ainakin itselleni hyötyä, sillä kameran asetukista en juurikaan tajunnut. Kamera minulla on tosiaan ollut jo viitisen vuotta, mutta en ikinä oikein jaksanut perehtyä kameran asetuksien tutkimiseen sen paremmin. Aapon ansiosta olen innostunut tutkimaan erilaisia kameroita, ja ymmärrän niiden päälle paljon enemmän kuin ennen! Olemme myös päässeet näkemään ison kasan hänen ottamia kuviaan, joista osa on ollut todella pysäyttäviä. Paola Suhosen tunnit ovat olleet myös aivan mahtavia. Pääsimme käymään syksyllä Ivana Helsinki Housessa, jossa hän esitteli taidettaan, ja kertoi meille erilaisista kuvaustyyleistä. Paola Suhonen oli listalta ainoa, jonka nimen tunnistin ensimmäisenä koulupäivänä. Senkin vuoksi olin todella innoissani, että hän tuli luennoimaan meille. Kolmas suosikkini on ehdottomasti Otto Turunen. Hän on opettanut meitä kolmena eri päivänä. Aihe on ollut todella tärkeä, ja sehän on tietysti kuvankäsittely. Alkuun en ollut kuvankäsittelystä ollenkaan innoissani. Photoshopin käyttö tuntui ylitsepääsemättömän haastavalta, enkä pysynyt ensimmäisillä kerroilla aivan täysin kärryillä. Kahden opetuspäivän jälkeen meillä oli kuukauden tauko, ja etätehtävä patisti minut harjoittelemaan kuvankäsittelyä. Kuukauden jälkeen kolmas kerta tuntui jo paljon mielekkäämmältä ja selkeämmältä, sillä olin itse harjoitellut kotona. Myös kuvankäsittelystä kertovat YouTube videot auttoivat minua melko paljon. Kaikilla luennoitsijoillamme on myös erilaisia tapoja tehdä asioita, ja vasta vähän aikaa sitten tajusin, että minullakin saa olla omat tapani. Saan esimerkiksi käsitellä kuvat juuri sellaiseksi kuin itse haluan, eikä kukaan ole ohjeistamassa minua. Tässä asiassa oikeaa eikä väärää tapaa ole juurikaan olemassa.
Voisi ehkä kuvitella, että valokuvaajan tutkinnossa kuvataan päivät pitkät, mutta sitä se ei kuitenkaan ole. Olemme itse asiassa kuvanneet melko vähän opetuspäivien aikana. Jossain kohtaa päivää pääsemme usein hetkeksi ulos tai koulun aulaan tekemään kuvaharjoituksia ryhmäläistemme kanssa, mutta pääsääntöisesti päivät painottuvat luennoihin, joiden aikana saamme muun muassa tietää erilaisista tekniikoista, ja siitä, miten jotkut kuvat on toteutettu. Näitä tietoja pääsemme sitten hyödyntämään kotona etätehtävien ja muidenkin kuvausten parissa. Vaikka opettajat ovatkin todella päteviä hommassaan, voi kehitystä tapahtua vain sillä, että itse harjoittelee ja kokeilee. Suurin oppiminen tapahtuu itsenäisesti, kun oivaltaa uusia asioita. Toki opetuspäivinä meitä pusketaan eteenpäin, mutta kotona täytyy jaksaa harjoitella ahkerasti.
Tällä hetkellä vaikeimmalta on ehdottomasti tuntunut studiokuvaaminen. Se on ollut aivan vierasta itselleni. Muutenkin olen aina rakastanut kuvata luonnossa, eikä studiokuvaaminen ole tullut mieleenikän, kun vasta nyt muutaman kuukauden sisällä. Studiolla olemme olleet kolme kertaa, ja kaksi ensimmäistä kertaa olivat mielestäni hieman tylsiä. Ihan vain sen vuoksi, ettei kaikki päässeet itse kokeilemaan kuvaamista käytännössä. Seurasimme vain sivusta, mitä luennoitsijamme tekevät. Viime kerralla kuitenkin meidät jaettiin pienryhmiin, ja jokainen pääsi omalla kamerallaan testaamaan studiossa kuvaamista. Pisteillä oli erilaisia salamoita, ja yllätyin todella paljon siitä, että omalla kamerallanikin saa suht hyviä kuvia studiossa, kunhan muu kalusto on kunnossa. Olen aina ajatellut, että stuidossa täytyy olla joku super kamera! Studiokuvaaminen ei kuitenkaan vielä itselleni ole ajankohtaista, sillä aloitan keikkojen tekemisen miljöössä. Syksyllä toivottavasti pääsen opiskelemaan toistakin ammattia itselleni, ja silloin studion vuokraamiseen saati ostamiseen ei todellakaan ole varaa. Ei siinä oikeastaan järkeäkään olisi. Jos opiskelujeni jälkeen innostun sisällä kuvaamisestakin, alan varmasti harkitsemaan studion hommaamista. Ensin kuitenkin täytyy asettua johonkin tiettyyn kaupunkiin aloilleen, ja olla varma, että haluaa kuvata paljon. Tiedän, että lapsikuvauksessa studion puutteellisuus rajoittaa asiakkaiden saamista, sillä esimerkiksi talvisin on huomattavasti helpompi ja kivempi kuvata sisällä kun ulkona. Onneksi kuitenkin yli puolet vuodesta pystyy huoletta kuvaamaan kauniin luonnon helmassa!
Kenelle suosittelisin valokuvaajan koulutusta Helsinki Design Schoolissa? Itse ajattelen niin, että, jos on kuvannut jo paljon, ja tekee sitä esimerkiksi ammatikseen, ei tähän koulutukseen ehkä tarvitse laittaa rahojaan. Ainakin omasta mielestäni koulutus on melko kallis, ja antaa ehkä enemmän sellaisille ihmisille, jotka vasta haaveilee valokuvaajan urasta. Varsinkin ensimmäiset päivät olivat ammatikseen kuvaaville varmasti melko puuduttavia, sillä suurin osa meidänkin ryhmästämme osasi vain vähän kameratekniikkaa. Toki varmasti paremmatkin kuvaajat saavat kullan arvoisia vinkkejä luennoitsijoiltamme. Uskon, että he oivaltavat myös uusia seikkoja kuvaamisesta, ja hyödyntävät niitä työssään. Ajattelen myös niin, että tämä koulu valmistaa kuvaajia maailmalle. Jos ei maailmalle, niin ainakin todella suosituiksi ammattilaisiksi Suomessa. Monet koulumme oppilaista ovat lähteneet kokeilemaan siipiään esimerkiksi tuotekuvauksen tai mainoskuvauksen parissa, ja ovat onnistuneet siinä. Itseäni ei kuitenkaan niinkään kiinnosta mainoskuvaus, joten varmasti muitakin hyviä kouluja olisi ollut minua varten. Sellaisia, joissa keskitytään enemmänkin juuri henkilökuvaukseen. Toisaalta taas on rikkaus päästä kuvaamaan erilaisia asioita ja tilanteita, sillä eihän sitä ikinä tiedä, jos henkilökuvauksen lisäksi alkaa kiinnostamaan esimerkiksi ruokakuvaus. Aion ottaa vielä koulutuksen toisestakin puoliskosta kaiken ilon irti. Olen todella kiitollinen, että minulla oli mahdollisuus lähteä opiskelemaan valokuvausta Helsinkiin, sillä koulumme on arvostettu, ja tosiaan luennoitsijamme ovat huippuluokkaa! Tämän koulutuksen aikana olen saanut todella paljon lisää intoa tähän juttuun, ja ensimmäistä kertaa minusta tuntuu siltä, että voisin aivan hyvin tehdä valokuvausta työkseni. Vielä vuosi sitten se ei ollut edes vaihtoehto.
